sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Lohjan kaupunginteatteri: My Fair Lady

Pääsin eilen ensimmäistä kertaa elämässäni katsomaan teatteriesitystä. Kävin Lohjan teatterissa katsomassa My Fair Ladyn, josta olin kuullut aiemmin pelkkää hyvää. Sain eturivin paikan, joten olin esityksestä jo etukäteen hyvin innoissani. Ystäväni olivat jo ehtineet käydä katsomassa sen, joten päätin mennä esitykseen yksin. Välillä oli kieltämättä hieman orpo olo, mutta toisaalta pystyin keskittymään esitykseen täysillä.

Ohjaaja Sari Niinikosken ottama kuva upeasta esiintyjäporukasta.

My Fair Lady on romanttinen musikaali, joka pohjautuu George Bernard Shawn Pygmalion-näytelmään. Alunperin musikaali sai ensi-iltansa Broadwaylla vuonna 1956. Musikaali on koskettanut ihmisiä siitä saakka ja nytkin se esitettiin täydelle katsomolle.

Eliza Doolittle on köyhä kukkamyyjä, joka törmää kadulla yläluokkaan kuuluvaan kieltentutkijaan, Henry Higginsiin. Henry lyö vetoa hyvän ystävänsä, eversti Pickeringin kanssa, että saa rääväsuisesta ja ronskista Elizasta kuoriutumaan oikean seurapiirikaunottaren. Esityksessä nähdään siis runsaasti draamaa ja kauniita pukuja.

Olen itse hyvin paljon tasa-arvon ja feministisyyden kannattaja. Siksi juuri tämä esitys kolahti minuun. Elizan ja Henryn luokkaero luo katsojalle kipeitä tunteita ja erityisesti naisen huono asema herättää paljon ajatuksia. Vaikka Henry kuuluu yläluokkaan, on hänen käytöksensä hyvin huonoa ja tapoihinsa piintynyttä. Onneksi Eliza ravistelee hänen maailmaansa ja saa lopulta näkemään, että tärkeintä ei ole luokka ja ulkokuori, vaan sielun kauneus. Tässä häntä auttaa ihana eversti, joka yrittää jo alusta lähtien saada Higginsin näkemään, että naisellakin on tunteet. Pidin myös Elizan asenteesta, ettei hän suostu olemaan miesten pelinappulana, vaan pitää oman päänsä loppuun asti. Elizan nenälle ei hypitä!

Jo pelkät lavasteet tekivät minuun vaikutuksen. Oikeanlainen valaistus toi ne upeasti esiin. Ihmettelin, miten esiintyjät muistavat koreografian ja kaikki sanat. Esitys kesti kuitenkin noin puolen tunnin väliaikoineen noin 2 h 40 min. Tapahtumat etenivät sujuvasti ja lavasteiden vaihto tapahtui esityksen tiimellyksessä. En ainakaan huomannut mitään kommelluksia.

Ihmettelin suuresti, kun kuulin että Elizaa esittävä Annina Alanen esittää rooliaan sivutyönä. Hän on insinööri ja teräslevyä valmistavan SSAB Europe Oy:n tuotantopäällikkö. Hän ajaa miltei päivittäin kotikaupungistaan Hämeenlinnasta teatteriin Lohjalle. Annina on kuitenkin harrastanut musiikkia pienestä pitäen. Hän on osallistunut aiemmin Tangomarkkinoille ja kiertänyt esiintymislavoja oman orkesterinsa kanssa. Anninan ääni sopii todella hyvin teatteriin ja hän on uskottava Elizan roolissa.

Samoin Henryä esittävä Joni Pitkonen työskentelee teatterin ohella kasvatuksen ja opetuksen tukipalveluissa. Hän on aiemmin vetänyt nuorisokodissa kuntouttavan teatterin ryhmää. Hän on myös Sammatin Vaahterateatterin perustajajäsen. Jonikin on harrastanut musiikkia koko ikänsä ja hänellä on klassisen musiikin koulutus. Sen kuulee hänen laulaessaan. Wau mikä ääni ja karisma! Kun mies tulee lavalle, kaikki muu häviää.

Näin ensikertalaiselle oli yllätys, miten intiimi teatteriesitys voi olla. Ainakin eturivissä istuvalle tuli sellainen olo, kuin olisi itse ollut osa esitystä. Esiintyjien hameenhelmat pyörähtelivät aivan kasvojen edessä ja he saattoivat esiintyessään katsoa yleisöä suoraan silmiin. Välillä se tuntui jopa hieman vaivaannuttavalle, koska en ollut tottunut siihen että esiintyjät ottavat kontaktia myös yleisöön. On hieman eri asia katsella elokuvaa kankaalta, kuin elävää näytelmää lavalla!

Väliajalla ajauduin muun yleisön mukana lämpiöön nautiskelemaan kahvikupposesta ja suussasulavasta teatterin suklaakakusta. Kun lähden seuraavan kerran (toivottavasti pian!) jonkun ystäväni kanssa teatteriin, kannattaa varata tarjoilut omalla nimellä pöytään. Niin voi välttää kovassa tungoksessa jonottamisen.

Kokonaisuutena ensimmäinen teatteriesitykseni oli upea ja ravistava kokemus. Se herätti paljon erilaisia tunteita ja ajatuksia. Huomasin pohtineeni esitystä koko kotimatkan. Suosittelen My Fair Ladya lämpimästi kaikille!

Jos et ole aiemmin käynyt teatterissa, tee se nyt!

tiistai 22. marraskuuta 2016

Pinkkiä valoa pimeyteen

Kännykän herätyskello hälyttää klo 5.25. Tekisi mieli kääntää kylkeä ja jatkaa unia. Mietin, voisinko vain tehdä niin. Käytän muutaman minuutin perustellessani unenpöpperöisille aivoilleni, että kyllä, minun on nyt todella noustava lämpimän peiton alta ja valmistauduttava aamuvuoroon. Olen edellisenä iltana päässyt iltavuorosta klo 22. Siitä kun vaihtaa vaatteet, ajelee kotiin ja käy iltapesulla ja syö iltapalaa, kello onkin jo lähellä keskiyötä. Jos takana on hektinen vuoro, on todella vaikea rauhoittua heti nukkumaan. Usein luen kirjaa, että saisin mieleni rauhoittumaan.

Näin marraskuussa pimeys on pahimmillaan. Kun lähden aamulla töihin, on pimeää. Kun olen töissä, en juurikaan ehdi katsella ikkunasta kulloinkin vallitsevaa säätilaa. Iltapäivällä töistä lähtiessä on myös pimeä. Nyt kun lumi suli pois, märkä musta asfaltti ja lehdettömät puut tuntuvat imevän vähäisenkin valon itseensä. Auton valot eivät tunnu valaisevan loputtomassa pimeydessä lainkaan.

Marraskuun pimeydestä voi kuitenkin selvitä. On juuri sopiva aika viritellä kausivaloja ja sytytellä kynttilöitä. Työkaverini teki minulle ihanan havukranssin ulko-oveen. Kirsikkana kakun päällä olivat pinkit valot. Kun tämä ihanuus valaisee ulko-ovella, on todella ihana tunne tulla kotiin. 4-vuotias oli aivan haltioissaan nähdessään kranssin. Virittelimme jo aiemmin olohuoneen ikkunan väliin tonttuja, vanua lumeksi ja ajastimella toimivat led-kynttilät.






Tänään sytytin takkaan tulet pitkän työpäivän päätteeksi. Sammutimme kaikki sähkövalot ja menimme Tirppanan kanssa istumaan sylityksin takan ääreen. Joimme lämmintä glögiä ja söimme pipareita. Siliteltiin samalla toisiamme ja höpöteltiin miten kummankin päivä oli mennyt. Täydellinen rauhoittumisen hetki molemmille. Siinä mietiskellessä tajusin, että ehkä marraskuusta voi sittenkin selvitä.

Ilman pimeyttä ei voi nähdä valoa.

tiistai 15. marraskuuta 2016

Minun hyggeni

Olen pienestä tytöstä lähtien ollut taipuvainen haahuiluun omassa kuplassani. Aina kun oli mahdollista, vetäydyin omaan maailmaani mielikuvituksen voimalla. Usein otin lehtiön ja kynän mukaan ja kirjoitin runoja. Istuin kesäiltana niityllä ja katselin auringon laskevia säteitä. Makasin illan viilentämällä rantakalliolla ja kuuntelin aaltojen musiikkia. Kävelin jouluna pakkasella kengät narskuen kimmeltävällä lumella ja katselin, kun isot lumihiutaleet leijailivat äänettömästi maahan. Nämä ovat elämäni kauneimpia muistoja ja muistan ne pieniä yksityiskohtia myöten.

Kun odotin lastani, tein usein unettomina öinä kävelyitä läheiselle sillalle. Kuu sai lumen hohtamaan kuin sen pinta olisi ollut täynnä miljoonia timantteja. Veden solina sillan alla rauhoitti minua ja lasta sisälläni. Saatoin katsella veden juoksua pitkän aikaa. Olin kuin vaaleanpunaisen onnellisuuden kuplan sisällä, jonka ulkopuolella oli todellinen maailma.

Hygge on tanskalainen termi, joka tarkoittaa iloitsemista ja nauttimista pienistä asioista. Pysähtymistä pienten, mutta suurten asioiden äärelle. Minulle tämä on luontaista, ilmeisesti kiitos tanskalaisten esi-isieni. Välillä minun on vaikea löytää oikeaa fiilistä, mutta silloin tajuan olevani jo todella stressaantunut. Eräänä keväänä oli sellainen olo. Suoritin arkea, enkä muistanut huolehtia hyvinvoinnistani. Eräänä päivänä tarkkasilmäinen tyttäreni ehdotti, että menisimme metsäretkelle rauhoittumaan. Se auttoi. Eväsretki meren rannalla aaltojen kohinassa toi mieleeni lapsuuteni onnellisen hetken. Muuta ei tarvittu. Pieni hetki, mutta se oli mielestäni täydellinen.


Täydellinen hetki.

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Kun vauva ei nuku.

Miksi vauva ei nuku? Muiden vastasyntyneet nukkuivat nätisti liikuteltavissa sairaalasängyissään ja äidit hymyilivät euforisen näköisinä mennessään hakemaan syötävää synnytysosaston aulasta. Minä porhalsin tukka pystyssä hakemaan ruokatarjottimeni ja mennä viiletin huoneeseeni syömään ruoan mahdollisimman nopeasti. Samalla kuuntelin vauvan itkua ja voin pahoin, koska sydämeni sanoi että hänet pitää ottaa syliin jos hän itkee. En olisi kuitenkaan voinut syödä tai edes käydä nopeasti wc:ssä, jos olisin vain lohduttanut häntä. Minusta tuntui, että Tirppana itki koko ajan. Hän oli tyytyväinen vain, jos hänellä oli tissi suussa. Eikä läheskään aina sekään auttanut. Minä kuuntelin ja hyssyttelin. Ajattelin, etten tule selviämään tästä. En osaa hoitaa vauvaani. En osaa olla äiti.

Synnytyksen jälkeisenä viikkona nukuin vain noin kahdeksan tuntia koko viikon aikana. Kyllä, luit oikein. Kahdeksan tuntia koko viikon aikana. Olin niin väsynyt, että kattopaneelit tekivät silmissäni aaltoliikettä ja koko huone keinui. Aloin pelätä öitä. Minusta tuntui, että yö on loputonta mustaa. Jo illalla tuleva yö alkoi ahdistaa. Ajattelin joka kerta, etten tule selviämään siitä. Mies yritti hyssytellä vauvaa, mutta tyttö itki ja itki vain. Meillä on niin pieni talo, että itku kaikui seinien läpi vaikka he olisivat olleet toisella puolella taloa. Kuulin itkun uneeni, heräilin pieneenkin ripsaukseen ja olin vakuuttunut siitä, että vauvalla on jokin hätänä ja minun täytyy syöksyä pelastamaan hänet.

Kun mies palasi isyyslomalta töihin, jäin kahdestaan vauvan kanssa. Päivät menivät suhteellisen hyvin ja nopeasti, mutta yöt olivat edelleen hankalia. Miehen piti saada unta, että hän jaksaisi työssään jossa vaaditaan tarkkuutta. Yritin toisessa päässä taloa pitää vauvan mahdollisimman hiljaa ja olin kateellinen miehelleni siitä, että hän sai nukuttua ja minä en. Olin kateellinen kaikille maailman ihmisille, jotka nukkuivat yöllä kun minä jouduin valvomaan itkevän vauvan kanssa. Olin niin epätoivoinen, että toivoin jonkun ottavan vauvan pois meiltä ja pitävän hänestä huolta.

Saimme paljon ohjeita ja neuvoja hyvää tarkoittavilta ihmisiltä. "Nauttikaa, vauva on pieni niin vähän aikaa." "Nuku silloin kun vauvakin nukkuu." Se tuntuu edelleen pahalta, koska ongelmahan oli se, ettei vauva nukkunut. Tai nukkui, mutta noin 30 min tai lyhyempiä pätkiä, jolloin en ehtinyt välttämättä kuin pitkälleni, kun hän alkoi jo itkeä.

Kokeilimme neuvojen ja netissä surffailun pohjalta kaikkea mahdollista. Vauva nukkui meidän välissämme. Ostimme leveämmän sängyn, että se olisi turvallisempaa. Kokeilimme myös, että Tirppana nukkui omassa sängyssään. Ei mitään vaikutusta. Kokeilin kantoliinaa ja Manducaa. Vauva oli kuumaverinen, kuten minäkin, joten olimme hetken kuluttua aivan hikisiä ja kiukkuisia. Emme hypänneet heti rauhoittelemaan häntä, vaan annoimme hänelle ensin mahdollisuuden rauhoittua itse. Kokeilimme tassuttelua. Kokeilimme autolla ajelua. Vauva ei nukkunut edes autossa.

Kokeilimme vaunuilua. Kävelin, kävelin, kävelin. Vauva ei halunnut nukkua vaunuihin vaan tuntui inhoavan niitä. Kokeilin laittaa harsoa näköesteeksi, mutta se teki vauvasta vain kiukkuisemman. Kokeilin ilman harsoa. Ei vaikutusta. Vauva tuntui inhoavan pitkällään olemista. Hän yritti heti ihan pienestä kammeta aina pystyasentoon. Aina olisi pitänyt saada katsella ympärilleen ja ihmetellä ympäröivää maailmaa.

Vauvalla oli myös kovasti ilmavaivoja ja vatsakipuja. Kylvetin vauvaa lämpimässä vedessä. Hieroin sitä öljyllä. Käytin vyöhyketerapiassa. Se helpotti ehkä hiukan. Annoimme Cuplatonia. Annoimme Disflatyliä. Kokeilin erilaisia dieettejä. Lauloin ääneni käheäksi. Soitin rauhoittavaa musiikkia. Ainakin se rauhoitti minua, mutta ei vauvaa. Tosin huomasin vauvan pitävän Nightwishistä. Jotain hyvää.

Kerroin neuvolassa heti vauvan synnyttyä ja säännöllisesti sen jälkeenkin, ettei vauva nuku kunnolla. Että minä olen kuolemanväsynyt. Että mies on kuolemanväsynyt. Kysyin apua. En saanut sitä. Sain sen sijaan sääliviä katseita ja kommentteja, että sellaista se on pienen vauvan kanssa. "Koettakaa jaksaa." Tunne siitä, että olen huono äiti, vahvistui. En osaa edes rauhoittaa vauvaani.

Neuvolassa sanottiin, että kyllä se alkaa nukkua paremmin kun täyttää 3 kk. Ei alkanut. Sitten sanottiin, että 6 kk. Sitten vuosi. Yöt alkoivat pikkuhiljaa parantua, kun lapsi täytti 1,5 vuotta. Edelleen kaikki kehitysvaiheet tekivät öistä todella rikkonaisia. En meinannut jaksaa töissä, vaikka olikin ihanaa päästä välillä hoitamaan aikuisia. Ensimmäiset pari vuotta lapsen syntymän jälkeen ovat sumuisia. Onneksi olen ottanut paljon kuvia. On siellä paljon hyviäkin muistoja ja mikä tärkeintä, lapsi on onnellisen näköinen.

Ihanin kommentti jonka vauva-aikana sain, oli eräältä eläkkeelle jääneeltä vyöhyketerapeutilta, joka suostui antamaan hoitoa lapselleni. Hän tutki vauvan, katsoi minua suoraan silmiin ja sanoi, että vaikka meillä on ollut vaikeaa niin vauvani on ollut turvallista itkeä. Olen ollut hänelle hyvä äiti, juuri sellainen kun vauvani on tarvinnut.

Vyöhyketerapeutilta opin sen, että olen riittävän hyvä tällaisena kuin olen. Olen juuri oikea äiti lapselleni. Se riittää. Rakastan tytärtäni mielettömän paljon ja muistan sanoa ja näyttää sen hänelle joka päivä. Vaikka meillä on ollut haastava matka, yritän uskoa että se helpottaa joskus. Tirppana on pian 5-vuotias ja kärsii edelleen univaikeuksista, mutta ettei tästä tulisi romaania, kirjoitan niistä joskus toisessa postauksessa.

Toinen pelastava tekijä oli paikallisten ensisynnyttäjien ryhmä, jonka jäsenien kanssa olemme olleet ystäviä jo ensiodotuksesta saakka. Perustimme suljetun facebook-ryhmän, jossa olemme purkaneet tunteitamme ja jakaneet kokemuksiamme alusta lähtien. En tiedä mitä olisin tehnyt ilman tätä ryhmää.

On meitä väsyneitä vanhempia muitakin. Meitä varten on perustettu nettisivusto, josta voi saada apua ja vertaistukea. Toivon, että tällainen sivusto olisi ollut viisi vuotta sitten. Olen sanonut jokaiselle lähipiirini uudelle äidille, että jos vauva valvottaa ja he itse tarvitsevat unta, voin tulla auttelemaan. Jos ei muuta, niin edes kuuntelemaan tai vaunuttelemaan vauvan kanssa. Jo tieto siitä, ettei ole yksin, on kullanarvoinen silloin kun yö tuntuu loputtomalta pimeydeltä.

Et ole yksin.

Yökin voi olla kaunis.

Hyvää isänpäivää!

Harvinaista herkkua, että saimme täksi isänpäiväksi koko perheen yhteisen vapaan. Vuorotyöläisten perheessä yhteisiä vapaapäiviä on hyvin harvoin. Usein puolison näkee vain nukkumassa tai sitten tehdään ulko-ovella "läpsystä vaihto" nopean raportin kautta, miten aamu on mennyt lapsen kanssa.

Vuorotyöstä on kuitenkin se hyvä puoli, että kumpikin vanhempi saa kahdenkeskistä laatuaikaa lapsen kanssa. Niinpä molemmat vanhemmat ovat lapselle todella tärkeitä. Kun olen tyttären kanssa kahdestaan, hänelle on tärkeä tietää milloin isi tulee kotiin ja saako hän valvoa siihen asti. Voi sitä ilon määrää, kun kuulee tutun auton äänen ja näkee ikkunasta isin nousevan autosta.

Meidän isänpäivämme koostuu ihan tavallisista jutuista. Kävimme jo aiemmin ostamassa Stephen Kingin uusimman romaanin ja paketoimme sen yhdessä. Lapsi oli myös tehnyt hoidossa lahjan isille, lautasen johon piirtänyt koko perheen matkalla juhliin. Voi sitä touhotuksen määrää, kun lapsi etsi sopivaa piiloa lahjoille. Ne päätyivät lopulta lapsen yökkärilaatikon pohjalle. Ihmettelen suuresti, miten tytär on malttanut pitää noin suuren salaisuuden jo monta päivää. Ei ole varmasti ollut helppoa! Annamme isin nukkua pitkään ja sitten tytär saa keittää hänelle aamukahvit.

Eilen leivoimme yhdessä isänpäiväkakun. Yritän joka vuosi tehdä vähän erilaisen. Olen surkea keittiössä, mutta yritän silti. Tänä vuonna yritin tehdä tällaisen spiraalikakun. Se epäonnistui. Mansikkakastike ehti jämähtää klimpeiksi, joita heittelin kakkuun sinne tänne. Harmittaa ihan hirveästi, mutta toivon että se olisi ulkonäöstä huolimatta ihan syötävää. Uskon kuitenkin miehen arvostavan kakkua, kun näki miten tuskainen taival sen tekeminen oli!


Kinuski-mansikkaklimppikakku à la Sophie

Hyvää isänpäivää kaikille!

P.S. Kakku oli tosi hyvää!
P.P.S. Vuorotyöläisen pelastus ovat nettikaupat. Isänpäiväksi lahjaideoita voisi löytyä mm. Zalandolta.

torstai 10. marraskuuta 2016

Marja Hintikka Live

Marja Hintikka Liven facebooksivuilla kysyttiin kaksi päivää sitten, miten puhut kuolemasta lapselle. En halunnut omaa nimeäni julkisesti näkyville, joten linkkasin aiemman postaukseni Marja Hintikka Livelle yksityisviestinä. Yllättäen tänään sain vastauksen ja tiedon, että he aikovat julkaista bloggaukseni sivuillaan! He myös vinkkasivat, että julkaisu saattaa vaikuttaa blogini kävijämääriin.

Ajoin iltavuorosta rättiväsyneenä kotiin lumikinosten läpi. Olin jo vähällä mennä suoraan nukkumaan, mutta päätin kuitenkin "ihan vain nopeasti" kurkata kannettavalta blogini päivän vierailijat. YLI 4600 kävijää vain tämän päivän aikana!!!

Ihan mahtava juttu! Jokaisen bloggaajan toive on saada näkyvyyttä blogilleen. Olen aloittanut bloggaamisen vasta viime kuussa, joten tämä on enemmän kuin voisin ikinä toivoa. Sain tästä hurjasti energiaa jatkaa kirjoittamista.

Kiitos Marja Hintikka Live! Kiitos ihanat ihmiset, jotka jaksatte antaa palautetta viesteillä ja kasvokkain! Tuntuu upealta, että pystyy sanoilla herättämään muissa ihmisissä erilaisia tunteita.

Tänään menen nukkumaan hymy kasvoillani.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Kristiina Vuori: Kaarnatuuli

Kristiina Vuoren Kaarnatuuli on fiktiivinen kuvaus todellisen 1500-luvulla eläneen Valpuri Innamaan elämästä. Valpuri itse on kertojan äänenä. Teksti on ihanan rikasta ja vanhahtavaa kieltä, jossa on paljon historiallisia yksityiskohtia ja hekumallisia hetkiä.

"Hän vain kohautti olkapäitään, kääntyi ja lähti. Istuin liikahtamatta vielä kauan sen jälkeen, kun hänen askeleitaan ei enää kuulunut. Naimaliittomme oli kuin lemmehtynyt kalja. Liian väljähtynyt, jotta siitä olisi nauttinut, mutta kyllä se yhä pahimman janon petrasi. Se sai minut surulliseksi, mutta tämä murhe oli jo niin kulunut, että sitä oli turha jäädä kaluamaan. En tiennyt, missä mieheni tuhlasi aikaansa, enkä antanut sen askarruttaa mieltäni. Minulle riitti, ettei hän enää kompuroinut yhteiseen vuoteeseemme simapäissään ja ettei selkäni takana enää sipisty puoliääneen jos jostakin naikkosesta."

Tarina vie mennessään heti ensimmäisiltä sivuilta, kun Valpurin mies Henrik mestataan rangaistuksena maanpetturuudesta. Valpuri jää yksin kahden pienen lapsen kanssa ryöstettyyn kotiinsa, mutta hän päättää selvitä tilanteesta voittajana ympärillä riehuvista kulkutaudeista ja sodista huolimatta.

Elämä naisena 1500-luvun Turussa ei todellakaan ole ollut helppoa. Valpuri on kuitenkin tomera ja kipakka nainen, joka ei jää sanattomaksi. Hän ei pelkää ketään eikä mitään, tai jos pelkääkin niin osaa tarpeen tullen olla näyttämättä sitä. Hänellä on loppujen lopuksi hyvä sydän, vaikka suhde vanhempaan tyttäreen ja aviomiehiin on monesti katkolla. Hän ehtii olla elämänsä aikana naimisissa neljä kertaa.

Miehistään huolimatta Valpuri pitää päänsä ja toimii Innamaan kauppahuoneen johtajana Henrikin kuoltua. Hän toimii määrätietoisesti ja kunnianhimoisesti kohoten Turun rikkaimmaksi porvariksi. Aika hyvin naiselta aikana, jolloin naisella ei ole ollut mitään arvoa ja mies on ollut perheen pää.

Valpurin tarina teki minut iloiseksi siitä, että saan elää 2000-luvun Suomessa. Tasa-arvossa on aina parantamisen varaa, mutta lähtökohdat ovat aivan erilaiset kuin 500 vuotta sitten. Arvostan historian vahvojen naisten ponnisteluja sen eteen, että meillä olisi paremmat oltavat.



Kristiina Vuori on työskennellyt viestinnän ja markkinoinnin alalla, kunnes siirtyi vapaaksi kirjailijaksi vuonna 2013. Hän kirjoittaa taiteilijanimellä, koska joutui tekemään aluksi myös omaa työtä kirjoitustyön ohella. Kaarnatuuli on hänen viides historiallinen romaaninsa.

Jenny Downham: Before I Die


"All I know is that I have two choices – stay wrapped in blankets and get on with dying, or get the list back together and get on with living."

16-vuotias Tessa on sairastanut leukemiaa jo neljä vuotta. Hoidoista huolimatta hänen elämänsä lähenee loppuaan, mutta hän päättää ottaa viimeisistä kuukausista kaiken irti. Hän tekee listan, jota hän yrittää toteuttaa loppuun saakka parhaan ystävänsä, Zoeyn kanssa. Listaan kuuluu kaikkea huumeista ekaan kertaan.

Kirja kuuluu genreen nuoret aikuiset. Koin kuitenkin kirjan ihan viihdyttävänä lukemisena aiheestaan huolimatta. Kertojana on Tessa itse, joten oli hauska päästä kurkistamaan hetkeksi teinin pään sisälle. Tessa kamppailee ihan samojen asioiden kanssa kuin kaikki muutkin teini-ikäiset, mutta vakava sairaus tuo synkän sävyn ja lopullisuuden kaikkeen.

"I wish I had a boyfriend. I wish he lived in the wardrobe on a coat hanger. Whenever I wanted, I could get him out and he'd look at me the way boys do in films, as if I'm beautiful."

Tessan kertomus on samalla tarina hänen perheestään, johon kuuluvat eronneet vanhemmat ja pikkuveli. Naapurista löytyy ensirakkaus, joka pysyy vierellä loppuun saakka. Jokainen läheisistä suree omalla tavallaan, eikä yhteenotoilta voi välttyä.

Olen työssäni hoitanut syöpää sairastavia ihmisiä ja nähnyt, että jokainen tekee surutyötä omalla tavallaan. Koskaan ei pysty ennalta sanomaan, kuinka joku ottaa uutisen vakavasta sairaudesta tai sen etenemisestä. Kirjan Tessaa voi ajatella täysin vastuuttomaksi ja ärsyttäväksi teiniksi, mutta toisaalta hänen ajatusmaailmansa voi ymmärtää hyvin. Hän haluaa elää viimeiset hetket täysillä, koska hänellä ei ole enää mitään menetettävää.

"Funny how when life was that simple, you never really realized how lucky you were."



Mitä sinä tahtoisit tehdä tai kokea, jos tietäisit olevan vain muutama kuukausi aikaa jäljellä?



Jenny Downham on brittiläinen kirjailija ja entinen näyttelijä. Before I Die on hänen ensimmäinen romaaninsa.

Jenny Downham: Before I Die
A Penguin Random House Company UK 2015 (alkuperäinen painos 2007)
327 sivua