Ystävänpäivä on rakkauden päivä

En yleensä vietä mitenkään erityisesti ystävänpäivää. Minulle jokainen päivä on ystävänpäivä. Tänään kuitenkin ystävänpäivä haastoi minut miettimään ystävyyttä ja rakkautta.

Tapasin eilen hyvän ystäväni. Lapsemme leikkivät yhdessä, kun me höpöttelimme kuulumisia. Joka kerta juttumme jatkuvat siitä, mihin viimeksi jäimme. Ystävän seurassa on helppo olla ja hengittää. Ystävä kuuntelee, lohduttaa, auttaa, tukee, antaa lämpimän halauksen, hyväksyy juuri sellaisena kuin olen. Ystävälle ei tarvitse teeskennellä tai esittää. Ja sama toisin päin.

Ystävä ei ole aina nähnyt minua parhaimmillani. Hän tietää minusta myös ikäviä puolia, mutta silti hän on pysynyt rinnallani kaikki nämä vuodet. Ystävän ei tarvitse olla täydellinen. Ystävä on ystävä kaikista puolistaan huolimatta ja ehkä juuri siksi sitäkin tärkeämpi. Kiitos rakas ystävä. Kiitos myös kaikille muillekin ystävilleni, jotka ovat kaikki minulle hyvin tärkeitä olittepa lähellä tai kaukana.

Kotona sain aamulla rakkaaltani lämpimän ja pitkän halauksen, vaikka olin herännyt pahalla tuulella. Nyt kun olen rauhoittunut, voin myöntää että se tuntui tosi hyvältä ja sulatti melkein kaiken kiukun pois. Olin vain niin jääräpäinen, etten halunnut heti myöntää sitä. Joskus pitää vaan saada kiukutella. Rakas tietää sen ja rakastaa minua sittenkin. Kiitos siitä.

Sain lapseltani unisen halin aamulla ennen hoitoon menoa. Ja vaikka olin kiukkuinen kun hän ei pukenut tarpeeksi nopeasti ja myöhästyi hoitoon menosta, tiedän että silti hän tietää minun rakastavan häntä ja rakastaa minua takaisin ehdoitta. En ole täydellinen äiti, mutta riitän sellaisena kuin olen. Lapseni ansiosta saan olla äiti. Kiitos siitä.

Blogia kirjoittaessani kissamme painautuu kylkeäni vasten, kurahtelee ja kehrää minulle. Se seuraa minua huoneesta toiseen, on utelias ja haluaa olla siellä missä minäkin olen. Kun pötkötän huonovointisena sohvalla, se tulee viereeni ja painautuu kehräämään vatsaani vasten. Se odottaa ikkunassa kun tulen kotiin ja hyppää sohvan selkänojalle valmiiksi, että voi kurahdella ja puskea tervetulotoivotukset tullessani eteisestä. Kiitos siitä.

Minulla on maailman parhaat työkaverit. Heille voi puhua mitä vain, jaamme hyvinkin henkilökohtaisia asioita keskenämme. Kuljemme toistemme rinnalla niin elämän iloissa kuin suruissakin. Tuemme toisiamme raskaina työpäivinä. Voimme itkeä ja nauraa yhdessä. Jälkimmäistä joka ikinen päivä. Kiitos siitä.

Kirjoittaessani tätä postausta puhelimeeni kilahti viesti. Se oli päiväkodilta. Lapseni oli maalannut lumeen vaaleanpunaisen sydämen ja kirjoittanut nimensä sen viereen. Viestissä luki: "Hyvää ystävänpäivää äiti." <3

Ystävänpäivän viesti päiväkodilta.  <3

Rakkautta on joka puolella, kun osaamme vain katsoa ympärillemme. Rakkaus antaa voimaa. Joka ikinen päivä.

Lapsettomasta vanhemmaksi

Odotimme esikoisemme syntymää neljä pitkää vuotta. Sinä aikana tunteet lapsen saamisesta vaihtelivat toiveikkuuden ja epätoivon välillä. Ympärillä ystävät ja tuttavat saivat lapsia yksi toisensa jälkeen. Tuntui todella epäreilulta, että meille ei vain kuulunut lasta. Sitten ne, jotka eivät edes halunneet lasta, tulivat vahingoksi raskaaksi ja ihmettelivät mitä tekisivät asialle. Eräs pariskunta puhui, kuinka he laittoivat taas lapsen tilaukseen ja kuukauden kuluttua he odottivatkin toista lastaan. Joillekin raskaaksi tuleminen on niin helppoa, ettei heidän tarvitse kuin vilkaista mieheen päin niin plussaa pukkaa (kuten eräs ystäväni manasi itsestään).

Joulukuussa -2016. Pahoittelen käsien tärinästä johtuvaa epätarkkuutta. ;)

Ensimmäisinä vuosina jouduimme vastailemaan lukemattomia kertoja ihmisten uteluihin, miksemme ole vielä hankkineet lasta. Kuuntelimme kommentteja, ettemme kohta enää saa lasta jos emme nyt hanki niitä. Vatsani kokoa ihmeteltiin ja kyseltiin, miksei se ala jo pyöristyä. Ihmiset osaavat olla uskomattoman julmia. He eivät tiedä, kuinka monta kertaa itkin ilkeitä kommentteja ja tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi naisena. Tarve saada oma lapsi oli kova. Biologinen kelloni sanoi, että nyt jos koskaan on tapahduttava. Lopulta kun kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen jouduimme pettymään, päätimme lopelta lopettaa yrittämisen. Puhuimme, että lapsi saa tulla jos on tullakseen, mutta jos meille ei tule lasta niin se tarkoittaa muiden ovien ja mahdollisuuksien aukaisemista. Olin juuri tottunut tähän ajatukseen ja alkanut iloita elämästä vaikkakin lapsettomana. Sitten elämä heitti taas kaiken mullin mallin.

Olin ihmetellyt kummallista vatsakipuani jo muutaman viikon. Se oli häiritsevää kipua ja jomotusta. Erityisesti yövuorossa se kiusasi minua, ja muistan puhuneeni siitä huolissani työkaverilleni. Hän kehoitti minua menemään viimein lääkäriin, koska kipu vain voimistui pikkuhiljaa. Varasin ajan lääkäriin ja muistan kun edellisen yön valvoin ja itkeskelinkin vähän. Olin juuri hoitanut töissä terminaalivaiheen nuorta perheellistä syöpäpotilasta. Olin aivan vakuuttunut, että minulla on vatsasyöpä. Olin väsynyt, minulla oli kummallista vatsakipua ja ruokahaluni oli tiessään.

Oli valtava shokki, kun lääkäri sanoi tutkittuaan minut ja tarkasteltuaan labravastauksiani, että sinähän olet raskaana! Muistan miten purskahdin ensin nauruun ja sitten itkuun. Tunnemyrsky oli aivan valtava. Soitin miehelleni töihin ja kerroin uskomattomat uutiset. Mies oli auton ratissa ja vähällä ajaa ojaan. Hänkin oli aivan shokissa ja kysyi, pitäisikö minun kysyä vielä toisen lääkärin mielipide! Olemme nauraneet reaktioitamme monta kertaa kun olemme muistelleet koko uskomatonta tilannetta. Koko raskautta varjosti pelko, että jotain menee pieleen. Ajattelin, että jo pelkkä raskaus on ihme. Olisi ihme, jos lapsi syntyisi terveenä ja ongelmitta.

Nyt tuo lapsi on 5-vuotias silmäterämme. Hän on meille rakkainta maailmassa. Edelleen joka päivä pidän hänen olemassaoloaan maailman suurimpana ihmeenä. Autoa ajaessani saatan välillä vilkaista takapenkille ja ajatella, että voiko olla totta että MINUN TYTTÄRENI istuu tuolla takapenkillä ja että OLEN ÄITI.

Lasta ei voi tilata. Lasta ei tehdä.

Lapsi saadaan lahjana.

Jokainen lapsi on ihme.

Lapsi ei ole itsestäänselvyys.

Ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota.

"Sitten kun minä olen aikuinen, niin ettehän te vain jätä minua?" kuului eräänä iltana itkunsekainen kysymys auton takapenkiltä, kun olin viemässä Tirppanaa hoitoon.

Aina täynnä elämää.

- Emme tietenkään jätä, lupasin liikuttuneena kysymyksestä. Saat aina tulla kotiin meidän luokse, yöllä tai päivällä. Olet aina meidän tyttömme, vaikka olisit kuinka vanha.

"Saanko tulla sittenkin, vaikka te olisitte jo vanhoja ja sairaita?"
- Totta kai saat. Sinulle on aina ovi auki.
"Paitsi ehkä silloin, jos teillä on oksennustauti."
- Niin, silloin voidaan ehkä sopia treffit vaikka seuraavalle viikolle.

"Voin tuoda tuomisiksi vaikka keksejä. Ja voidaan juoda kahvia. Mutta mistä tiedän, mitä kahvia pitää ostaa? Kun en osaa lukea."
- Ei hätää, kyllä sinä siihen mennessä opit lukemaan. Ja eiköhän meillä aina ole sen verran kahvia kaapissa, että saadaan kahvit keitettyä.

"Mistä tiedän moneltako pitää tulla, kun minulla ei ole vielä kelloa?
- Voidaan sopia se sitten. Ja kyllä sinä osaat silloin jo kellon. Voidaan yhdessä opetella.

Lapsi pohtii hiljaa ja näyttää lopulta huojentuneelta.
"Äiti, sinä olet rakas. Ja isi on rakas. Minä rakastan teitä tosi tosi paljon."
- Niin sinäkin olet rakas meille. Aina.

Ei etäisyys, ei vuodetkaan, ei mikään meitä erota.

Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea. <3