keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Yhteistyö Color4Caren kanssa: hoitajan kello

Olen jo pidempään manaillut töissä, kun kaikissa potilashuoneissa ei ole sekuntiviisarillista seinäkelloa. Rannekelloja meillä ei saa käyttää, joten tarvittaessa täytyy hakea kansliasta erillinen sekuntikello. Kun Color4Care ehdotti yhteistyötä, niin minun ei tarvinnut kahdesti miettiä. Tällä kertaa testattavakseni tuli hoitajan kello. Löysin värikkäästä valikoimasta juuri sellaisen kuin toivoinkin.


Kello lähetettiin parissa päivässä ja jo pelkkä paketti oli ilo silmälle.


Valitsin valkoisen kellon perhoskuviolla. <3

Olen ollut kelloon todella tyytyväinen. Se on helppo kiinnittää hakaneulalla työtakin rintapieleen ja siinä on selkeä kellotaulu. Kello on pehmeää ja joustavaa silikonia, joten se on kestävä ja helppo pyyhkäistä puhtaaksi. Hieman harmittaa, etten ole tullut hankkineeksi kelloa jo aiemmin. Siinä säästää paljon askeleita, kun ei tarvitse lähteä etsimään erikseen sekuntikelloa.

Tykkään myös siitä, että kello tuo hieman persoonallisuutta ja väriä työvaatteisiin. Color4Carelta voi hankkia myös muuta värikästä hoitajien iloksi. Mm. pinkki stetoskoppi olisi aika makea.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Haikeutta ilmassa päiväkotiuran loppuessa

Vein esikoisen tänään viimeistä kertaa ikinä päiväkotiin. Lapsi oli itse tehnyt hoitotädeille piirustuksen, jonka taakse oli kirjoittanut keppikirjaimin kiitoksen päiväkodin henkilökunnalle. Valitsimme yhdessä kaksi kuvaa tyttärestä, jotka printtasimme ja alle kirjoitimme runon:

Jokainen puutarhuri
jättää jälkensä
kasvattamiinsa taimiin

- samoin jokainen 
tapaamamme ihminen 
antaa palan itseään
muistoksi elämäntielle. 

Kiitos, kun autoit
minua kasvamaan.

Ensimmäisessä kuvassa tyttö puhaltaa posket pullallaan voikukan höytyviä ilmaan. Toisessa kuvassa hän on lippis kallellaan hyvin mietteliäänä. Valitsimme nämä kuvat, koska lapsesta on niin paljon iloisia ja nauravia kuvia, että halusimme näyttää hänestä myös pohtivan puolen. Viimeinen hoitopäivä selvästi jännitti häntä kovasti, vaikka kerroin sen olevan ihan normaali hoitopäivä. Lupasin tyttärelle, että järjestämme leikkitreffejä kesäloman aikana, että hän pääsee tapaamaan kavereitaan. Kävimme myös ostamassa tyttären toiveesta keksejä kavereille matkalla päiväkodille. Hoitotädit saavat vielä perinteisesti mansikoita myöhemmin, kun kotimaisia marjoja alkaa tulla myyntiin.

Tuntuu siltä, että vastahan olin lopettelemassa äitiyslomaa esikoisen kanssa. Stressasin ja pelkäsin hoidon aloitusta. Mietin, onko hoitajilla todella aikaa lapselle. Miten hän pärjää päivän hoidossa, ikävöikö hän meitä kovasti, miten hän viihtyy päiväkodissa? Hän oli niin pieni, noin 10 kk ikäinen aloittaessaan hoidon.

Ihan turhaan pelkäsin etukäteen. Tyttärestä pidettiin hyvää huolta näiden vuosien ajan. Hänelle löytyi lohduttava syli tarvittaessa, hänelle piirrettiin turvalliset rajat, hän sai opetella ja harjoitella uusia taitoja, hän sai paljon uusia ystäviä ja mikä parasta, hänestä oli aina mukava mennä hoitoon leikkimään kavereiden kanssa. Hän pääsi päiväkodin ikimuistoisille retkille ja muihin yhteisiin rientoihin. Sydämeni oli pakahtua ylpeydestä, kun katsoin mieheni kuvaamaa videota kevätjuhlasta jonne en itse päässyt vointini takia. Lapsi istui päiväkodin johtajan puheen aikana nätisti paikoillaan ilman ylimääräistä ohjausta ja selvästi keskittyi kuuntelemaan tarkasti.

Kiitos yhteisistä muistoista. Kiitos turvallisesta sylistä. Kiitos jaksamisesta myös hankalina päivinä. Kiitos vierellä kulkemisesta. Kiitos näistä vuosista.


Tuleva eskarilainen. <3

torstai 25. toukokuuta 2017

Ruotsin kielikylpy lapsen kanssa

Minulla on ollut ruotsin kieleen nuoresta saakka viha-rakkaussuhde. Vihasin sen opiskelua koulussa. Luit oikein, todella vihasin. Se oli inhokkiaine numero 1. Asuin Itä-Suomessa, jossa ei koskaan joutunut käyttämään sitä. Ruotsin opiskelu tuntui pakkopullalta, ruotsin kirjat olivat auttamattoman vanhanaikaisia, ruotsin luokka oli ahdas ja epämukava, enkä voinut sietää ruotsin opettajia yläasteella enkä lukiossa. Oikeastaan kaikki siis kulminoitui siihen, etten nähnyt mitään hyötyä ruotsin opiskelussa eikä kemiamme kohdanneet opettajien kanssa.



Näiden avulla ruotsin opiskelusta on tullut hauskaa.


Jostain kumman kohtalon vitsikkäästä oikusta olemme päätyneet asumaan ja työskentelemään kaksikieliselle alueelle. Nykyaikana pärjää ihan hyvin suomella ja englannilla, mutta olen huomannut työssä ja vapaa-ajalla että sekin auttaa että osaa edes vähän ruotsia. Pääsee paremmin pinnan alle ja ymmärtää paikallisia paremmin. Pohjimmiltaan olemme kuitenkin kaikki samanlaisia, vaikka puhumme äidinkielenämme eri kieltä. Töissä etenkin iäkkäät ihmiset ovat todella kiitollisia, jos heille edes yrittää puhua vähänkin ruotsia. Minulla on vain ollut todella iso kynnys puhua sitä. Olen aivopessyt itseni vuosien varrella ajattelemaan, että olen surkea ruotsissa. Nyt yritän työstää asiaa ja alkaa ajatella, että pystyn edelleen kehittymään siinä ja tulemaan hyväksi ruotsin puhujaksi.

Kuten hyvin monet elämässäni tekemäni virheet, yritän välttää niiden siirtämistä lapsilleni. 5-vuotiaamme on käynyt kaksikielistä päiväkotia. Hän on päässyt leikkimään ruotsinkielisten lasten kanssa. Erityisesti samanikäisen tytön kanssa leikkiminen selkeästi aktivoi hänessä halun oppia ruotsia. Monet automatkat hän on pommittanut minua kysymyksillä: "Äiti miten sanotaan ruotsiksi XXXXX?" Kun en tiennyt, otimme yhdessä selvää. Kävimme lainaamassa kirjastosta ihania kuvasanakirjoja, joita olemme selailleet ja käyneet läpi. Olen oppinut itsekin niistä monta hyvää sanaa. Lapsen tulevassa eskarissa on yhtenä oppiaineena leikkiruotsia, jossa opitaan ruotsia leikkimällä, loruilemalla ja laulamalla.

Itse hakeuduin työpaikan ruotsin kurssille, jolla olen käynyt tämän kevään ajan. Se oli todella hyvä kokemus. Kurssilla on opeteltu hoitoalan sanastoa. Opettaja painotti sitä, että kielioppi on loppupeleissä aivan sama, kunhan vastapuoli ymmärtää mitä yritämme sanoa. Tärkeintä on rohkaistua avaamaan suunsa ja käyttää ruotsin kieltä. Se koulumaailmassa oli myös pielessä. Puhuimme vähän ja keskityimme enemmän kielioppiin ja oikeinkirjoitukseen. Nekin ovat tietysti tärkeitä asioita, mutta ainakin omasta mielestäni puhumaan aktivoimalla oppii paremmin ja rohkaistuu käyttämään kieltä. Olen myös lukenut ruotsinkielisiä naistenlehtiä ja seurannut ruotsinkielisiä sivustoja Facebookissa.

Suosittelen lämpimästi opiskelemaan ruotsia! Koskaan et voi tietää, milloin tulet tarvitsemaan sitä. Itse vannoin aikanani, etten tule KOSKAAN puhumaan ruotsia. Toisin kävi ja täällä sitä ollaan, kaksikielisellä alueella. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä oppia uutta. Myös asenteissa.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Kun hoitajasta tuli hoidettava

Jouduin tänään lähtemään kesken aamuvuoron töistä pois. Takana oli eilinen iltavuoro, jonka jälkeen nukuin todella huonosti. Omasta mielestäni olin ottanut ihan rauhalliseen tahtiin, mutta kesken tietokoneelle kirjaamisen alkoi supistella napakasti ja monta kertaa peräjälkeen. Yritin ensin hengitellä ja hieroa mahaa, joka oli kuin kivikova pallo. En saanut supistuksia loppumaan ja aloin pikkuhiljaa hätääntyä. Supistukset olivat sen verran ikävän tuntuisia, että otsalle kohosi hiki. Viikkoja on kuitenkin ihan liian vähän kasassa, kun viimeinen kolmannes alkoi vasta.

Ihanat kollegani järjestivät minut tyhjään potilashuoneeseen pitkälleni. Soitin neuvoja äitiyspoliklinikalta. Sieltä ohjattiin menemään heti lepäämään pariksi tuntia ja ottamaan Panadolia. Jos ne eivät auta tai supistukset pahenevat, niin pitää soittaa uudelleen. Pitkälleen päästyäni supistukset alkoivat onneksi heiketä ja loppuivat pian kokonaan. Lepäilin noin tunnin, mutta totesin etten pysty rentoutumaan kunnolla työpaikallani. Kävelin varovasti pukukopin kautta autolle ja ajelin kotiin. Matka meni hyvin, mutta autosta sisälle kävellessä alkoi taas supistella.





Parin tunnin päikkäreiden jälkeen on tuntunut melko hyvältä. Edelleen pystyasento näköjään provosoi supistuksia, joten olen pysyttäytynyt mahdollisimman paljon turvallisesti vaakatasossa. Kuuntelen lempimusiikkiani ja sometan. Mitäs sitä muutakaan pystyisi tekemään.

Erityisen kurjan asiasta tekee se, että tänä iltana on esikoisen vihoviimeinen päiväkodin kevätjuhla. Hän oli harjoitellut kovasti kotona jo parin viikon ajan ja esittänyt minulle laulun, jossa hän esiintyy. Hänelle oli tosi tärkeä juttu, että pääsen paikalle. Tuntui ihan kamalalta sanoa, etten nyt voikaan tulla. Lapsen pettynyt ilme oli sydäntäsärkevää. Onneksi mies oli järjestänyt työvuoronsa niin, että pääsi lapsen kanssa lähtemään. Täytyy myöntää, että tirautin ihan pienet itkut kun vilkutin ikkunasta pienen intiaanitytön perään. Onneksi mies lupasi yrittää ottaa kuvia ja videota esityksestä.

Mutta kuten esikoinen on joskus viisaasti todennut, niin sellaista se elämä joskus on. Aina ei voi itse päättää kaikesta.

maanantai 22. toukokuuta 2017

Sinusta tulee isosisko

Esikoinen oli juuri täyttänyt viisi vuotta, kun kerroimme hänelle saavamme vauvan. Hän oli aiemmin kysellyt lukuisia kertoja surullisena, miksei hänellä ole pikkusisarusta kun monilla kavereillakin on. Kävimme monia keskusteluja siitä, ettei kaikkiin perheisiin vain tule toista lasta vaikka miten toivoisi. Jokainen keskustelu riipaisi sydäntäni syvältä.


Mies ilmoitti kavereille tällä kuvalla vauvauutisesta Facebookissa.


Esikoinen oli ehkä jo vähän luopunut toivosta saada pikkusisarusta, koska hänen oli todella vaikea uskoa vauvauutista. Istuimme koko perhe keittiön pöydän ääressä. Mies oli hankkinut esikoiselle kuvakirjan "Sinusta tulee isosisko". Lisäksi esikoinen sai paketin tutteja ja pinkit kuulosuojaimet. Tyttö katsoi meitä vuorotellen ja toisteli monta kertaa, että "Puhutteko te nyt ihan totta? Onko ihan totta, että minusta tulee isosisko? Ettehän nyt höpötä?" Hetken kuluttua lapselle tuli kyyneleet silmiin, kun hän halasi minua tiukasti onnesta sanattomana.

Vieläkin herkistyn, kun muistelen tuota hetkeä. Olin varautunut myös negatiiviseen reaktioon. Olen kuullut kavereilta paljon myös haastavista tilanteista esikoisen reaktiosta uuteen vauvaan. "En halua uutta vauvaa." "Palauttakaa se." "Sen voi heittää roskiin."

Vauvauutisesta ei ole kulunut yhtään päivää, ettei tytär olisi puhunut innoissaan vauvan tulosta. Välillä on jopa pitänyt hieman toppuutella, kun en ole jaksanut kuunnella vauvajuttuja aamusta iltaan.

"Voi kiitos, kiitos, kiitos äiti, että teet meille vauvan! Olen niin onnellinen!"
"Olisipa jo elokuu, että näkisin vauvan."
"Mitä vauva tekee nyt? Nukkuiko se hyvin yöllä?"

Tyttö pyytää välillä saada lainata puhelintani, että hän saa katsoa vauvan kuvaa. Se tarkoittaa, että hän avaa Vau.fi:n sovelluksen, jossa näkee minkä näköinen vauva suunnilleen milläkin viikolla on ja miten hän milloinkin kehittyy ja kasvaa. Hän kyllä tietää, ettei vauvan kuva ole meidän vauvamme, mutta hän tykkää ihmetellä sitä silti.

Vauva on saanut esikoiselta jo varmaan satoja pusuja, halauksia ja silityksiä vatsani läpi. Tytär juttelee vauvalle ja miettii jo kovasti, miten voisi auttaa minua vauvan hoidossa. Hänelle on tosi iso juttu tulla isosiskoksi. Hän oikeastaan mieltää olevansa jo nyt isosisko. Hänen silmissään se tarkoittaa miltei samaa kuin olla aikuinen. Olen sanonut hänelle, että vaikka hänestä tulee isosisko, niin silti hän saa olla lapsi ja tehdä lasten juttuja. Ei hänen tarvitse ottaa vastuuta vauvan hoidosta ja kotitöistä. Hän saa auttaa minua, kunhan muistaa tehdä myös omia juttuja.

Pari kertaa tyttö on ollut vähän surullisen oloinen ja pohtinut, että sitten elokuussa hän ei voi enää tulla äidin syliin kun siinä on vauva. Olen vakuuttanut että sylissäni on tilaa heille molemmille, mutta pientä vauvaa pitää kuitenkin varoa. Olen koko ajan painottanut sitä, että hän on aina oma rakas tyttöni, vaikka meille syntyykin toinen lapsi. He ovat molemmat aivan yhtä rakkaita meille. Olemme myös suunnitelleet, että teemme välillä ihan kahdestaan asioita ilman vauvaa. Keskustelumme ovat saaneet tytön rauhoittumaan ja hän on taas voinut hyvillä mielin jatkaa elokuun odotusta.

Tiedostan kyllä, että mustasukkaisuutta voi hyvin todennäköisesti jossain vaiheessa tulla. En elä vaaleanpunaisessa kuplassa sen suhteen. Olemme jo etukäteen suunnitelleet, että esikoinen saa oman uuden vauvanuken ja hoitovälineitä silloin kun vauva syntyy. Ohjeistamme myös tulevia vieraita ja sukulaisia, että he antavat huomiota myös esikoiselle eivätkä pelkästään vauvalle. Pienillä asioilla voi saada suurta aikaan.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Viimeinen kolmannes ja Zimmerin konsertti

Juhlistimme odotuksen viimeisen kolmanneksen alkua menemällä treffeille Hans Zimmerin konserttiin. Anoppi tuli hoitamaan esikoista siksi aikaa, että pääsimme lähtemään. Lähtö jäi viime tippaan ja meinasi tulla kiire. Luulimme että konsertti alkaa klo 19.30 mutta se alkoikin lähemmäs klo 20. En ehtinyt syömään kotona päivällistä, joten voin hieman huonosti Pasilaan ajaessa. Jätimme auton kävelymatkan päähän ja pinkaisimme siitä niin kovaa Hartwall Arenalle, kuin suinkin pystyin vatsani kanssa. Oma vesipullo piti jättää turvatarkastuksessa, mikä harmitti. Kylmä vesi on tukeni ja turvani, kun huono olo yllättää. Joka paikassa oli kamala ryysis ja pitkät jonot. Välillä hieman kadutti, että tulikin lähdettyä tungokseen. Ihmiset tönivät joka puolelta ja yritin vain suojella vatsaani. Pakollisen wc:n ja Pizza Hutin kautta pääsimme onneksi hyvissä ajoin omille paikoillemme.



Hans Zimmer esiintymässä orkesterin ja kuoron kanssa Hartwall Arenalla 16.5.2017.


Hallissa oli aivan sairaan huono ilma jo heti alussa. Tuntui kuin ovella olisi ollut seinä vastassa. Odotin koko konsertin ajan, että ilma paranisi mutta se vain huononi konsertin edetessä. Ilman vesipulloa kuumassa ja loppuunmyydyssä hallissa oli suorastaan tuskaista olla. Yritin vain sinnitellä jotenkin loppuun asti.

Itse show oli suoranainen spektaakkeli. Valotehosteet olivat ihan mielettömiä ja äänimaailma kuin toisesta maailmasta. Musiikki oli pääosin hyvin raskasta ja välillä tuli sellainen olo, kuin olisimme olleet rock-konsertissa. Itseäni harmitti konsertin lopuksi, kun esiintyjät jo lähtivät lavalta enkä ollut kuullut lempibiisejäni Time ja Mombasa elokuvasta Inception. Raivokkaan taputtamisen jälkeen saimme ne kuitenkin encoressa.






Konsertti oli upea kokemus ja se olisi ollut vielä upeampi, jos olisin pystynyt keskittymään siihen täysillä. Nyt huono ilma ja kuumuus veivät osan keskittymiskyvystäni. Jatkossa ehkä kuitenkin pyrin välttämään suuria väkijoukkoja ja tungosta odotusaikana. Enkä suostu enää luopumaan vesipullostani muuta kuin äärimmäisessä hädässä!

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Yhteistyössä Lohjan teatterin kanssa: Hiidenkartanon arvoitus

Sain blogini kautta kaksi lippua Lohjan teatterin lasten fantasiamusikaaliin Hiidenkartanon arvoitus. Esitys on osa Suomi 100 vuotta virallista juhlaohjelmaa. Kävimme katsomassa esityksen 5-vuotiaan tyttäreni kanssa. Esitystä suositellaankin 5-vuotiaasta ylöspäin. Siinä oli paljon erilaisia teemoja itsenäistymisestä kuolemaan ja perinteiseen hyvän ja pahan taisteluun, jotka vaativat hieman sulattelua aikuiseltakin ennen kuin pystyin aloittamaan postaamista esityksestä.



Tontut auttavat Hugon pois vesihiisittärien kynsistä.
Kuva: Lohjan teatteri


Tyttärelleni tämä oli ensimmäinen kerta käydä oikeassa teatterissa. Häntä jännitti kovasti jo teatterille mentäessä ja hän kyseli esityksestä jo monta päivää aiemmin. Katsoimme kuvia Lohjan teatterin sivuilta ja kerroin hieman esityksen juonesta. Katsomo oli jännittävä paikka, koska se oli niin hämyinen. Lapsille oli varattu koroketyynyjä ja meilläkin oli sellainen käytössä, että tytär näkee kunnolla lavalle. Lavasteet olivat niin upeasti tehtyjä, että lapsi pohti miten kuu on saatu näyttämölle ja voiko se todella olla oikea kuu. Myös savukoneesta tuleva savu ja sen tuoksu herättivät kysymyksiä. Valaistus oli upeasti toteutettu ja se lisäsi eri tunnetilojen voimakkuutta. Musiikki oli upeaa ja pidin jopa räppiosuuksista.

Lavalla nähtiin esityksen aikana erilaisia hahmoja suomalaisesta kansanperinteestä satuihin ja fantasiamaailmaan, mm. tonttuja, keijuja ja shamaani. He luotsaavat eteenpäin maahisten maailmaan joutunutta räppäripoikaa, Hugoa, joka yrittää pelastaa salaperäisen Hilda-tytön kultaisesta vankilasta ja kauhealta kohtalolta. Erityisen vaikutuksen rooleissaan tekivät lapsinäyttelijät ja nuoret pääosien esittäjät.

Esitys kesti noin 2 h väliaikoineen. Onneksi meille oli varattu nimellämme oma pöytä kahvioon, joten vältimme jonottamisen. Lapsen mielestä yksi illan kohokohtia oli nimenomaan istua ihan omassa pöydässä ja nauttia pillimehua ja munkkia. Äidille maistui kahvi.

Esitys sai aikaan katsojassa paljon erilaisia tunteita. Välillä itketti, välillä pelotti ja jännitti, välillä nauratti makeasti. Ihan niin kuin hyvän esityksen kuuluukin tehdä. Paljon jäi myös pohdittavaa esityksen jälkeen. Kotimatkalla ja kotona saimme aikaiseksi hyviä keskusteluja esityksen teemoista.

Kysyin tyttäreltäni, mitä mieltä hän oli esityksestä: mennään uudelleen!!!

Menkää tekin! Lämmin suositus meiltä. Hiidenkartanon arvoitusta esitetään vielä lauantaina 20.5. klo 16. Liput voi ostaa täältä.

perjantai 12. toukokuuta 2017

Minä, ylpeä sairaanhoitaja

Tänään 12.5. on kansainvälinen sairaanhoitajan päivä, joka on myös Florence Nightingalen syntymäpäivä. Florence vaikutti suuresti sairaaloiden puhtauteen ja teki töitä koulutettujen sairaanhoitajien saamiseksi sairaaloihin, mikä vähensi huomattavasti potilaiden kuolleisuutta. Hän oli myös taitava tilastotieteilijä ja aktiivinen naisen aseman edistäjä. Hän on edelleen nykyajan hoitajien esikuva ja roolimalli.


Florence Nightingale 1820-1910
Lähde: http://www3.hants.gov.uk/biographies/florence-nightingale.htm


Itse en tiennyt lainkaan, millaiselle alalle lähdin opiskelemaan suoraan lukiosta. Sain idean sairaanhoitajan koulutuksesta, kun kävin ammatinvalintapsykologin testeissä ja hän suositteli vahvasti että hakeutuisin hoitoalalle. Töitä kuulemma riittäisi niin paljon kuin ehtisin tehdä. Ensimmäinen harjoittelu terveyskeskuksen vuodeosastolla avasi silmäni. Jo eritteiden haju ulko-ovella järkytti. Olin aivan valmis lopettamaan koulun kesken, mutta keskusteltuani opettajieni, ystävieni ja perheeni kanssa päätin jatkaa sitä.

En silti missään vaiheessa ollut täydellä sydämelläni mukana opiskelussa. Sairaanhoitajan työ oli paljon raskaampaa ja raaempaa, kuin olin kuvitellut. Sinnittelin kuitenkin opinnot ja harjoittelut jotenkin läpi. Sain jopa kohtuullisen hyviä arvosanoja. Opiskelu tuntui kuitenkin todella väkinäiseltä loppuun saakka. En edes mennyt valmistujaisjuhlaani. Sain paperit postissa, enkä juhlinut asiaa mitenkään. Tunsin että olin jotenkin pettänyt itseni ja muut, tunsin etten ollut saavuttanut mitään.

Valmistumisen jälkeen hakeuduin muun alan töihin, kunnes parin vuoden kuluttua jostain tuli idea kokeilla kuitenkin oman alan työtä. Kaiketi aikuistuin ja sisuunnuin tarpeeksi. Pitkällisen pohdinnan jälkeen aloin tehdä ensin keikkoja terveyskeskuksen akuutilla vuodeosastolla, siirryin pian pidempiaikaisiin sijaisuuksiin, sitten sain töitä erikoissairaanhoidosta sisätautiosastolta ja lopulta sain vakinaisen paikan. Paikkakunnan vaihdoksen takia hain toiseen sairaalaan töihin, mutta siellä minua kosiskeltiin sisätautien sijaan kirurgiselle vuodeosastolle. Tunsin heti olevani kotona.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että sain oman alan töihin palattuani todella kannustavaa kohtelua ja perusteellista perehdytystä. Ei ollut niin hölmöä kysymystä, mitä en olisi voinut esittää. Opin valtavasti ensimmäisinä vuosina ja edelleen uutta tulee jatkuvasti. Tosin se kuuluu tähän alaan. Uuden tutkimustiedon ja uusien hoitovälineiden myötä käytännöt muuttuvat koko ajan. Olen oppinut sen, että tietynlainen epävarmuus kuuluu tälle alalle, mutta ainakin omilla työpaikoillani aina on ollut joku, jonka kanssa asioita pohtia ja kyseenalaistaa. Tällä alalla koskaan ei ole valmis. On jopa vaarallista uskoa olevansa. Uuden oppiminen pitää virkeänä ja ehkäisee kyynistymistä ja leipääntymistä.

Nyt yli 10 vuotta alalla oltuani voin sanoa olevani ylpeä sairaanhoitajan ammatista. Alku ei ollut paras mahdollinen, mutta ponnistelu ja alan katsominen avoimin silmin ja uusi aloitus puhtaalta pöydältä kannatti. Parasta työssäni on hyvä työyhteisö, mukavat ja kannustavat työkaverit ja se, kun näkee potilaiden voinnin kohenemisen. Rankkaa, kyllä. Palkitsevaa, ehdottomasti.

Hyvää sairaanhoitajan päivää 2017!

keskiviikko 10. toukokuuta 2017

Vähäunisten öiden harjoittelua

Ihan pian käynnistyy raskauden viimeinen kolmannes ja kroppa on jo selvästi alkanut harjoittelemaan vähäunisia (unettomia) öitä varten. Usein herään heti keskiyön jälkeen ja saatan pahimmillaan valvoa jopa 4 tuntia. Onneksi usein vain 1-2 tuntia. Saatan pötkötellä alkuun vuoteessa ja tunnustella vauvan jumppailua. Vauvan nikottelu tuntuu hassulta. Koko vatsa nytkähtelee hikan tahdissa.


Yökävelyllä.


Jos uni ei millään tule saman tien, olen todennut ettei kannata jäädä sänkyyn makaamaan. Uni ei tule väkisin, vaikka miten yrittää. Siitä tulee vain vihainen olo ja sitten ainakaan ei nukuta. Ensimmäisenä ei myöskään kannata tarttua älypuhelimeen tai kannettavaan, koska sinivalo aktivoi aivoja entisestään.

Silloin kun ei itse saa nukuttua, miehen ja lapsen rauhallinen tuhina tuntuu miltei henkilökohtaiselta loukkaukselta. Olen joskus kuullut sanonnan, että uneton ihminen on maailman yksinäisin. Se pitää kyllä paikkansa. Jossain vaiheessa tulee sellainen olo, kuin olisi aivan yksin koko maailmassa. Kaikki muut nukkuvat - minä en.

Usein saatan katsella ulos ikkunasta. Maailma näyttää jotenkin vieraalta ja salaperäiseltä. Kaikki on niin erilaista kuin päivänvalossa. Kuu valaisee maisemaa ja pilvenriekaleet leijuvat sen edestä. Ymmärrän täysin Muumipeikon tunteita kirjassa Taikatalvi. Yöllä maailma kuuluu jollekin toiselle, ehkä mörölle.

Joskus lueskelen kirjaa, mutta yleensä en pysty keskittymään siihen. Joskus taas lasillinen maitoa ja banaani auttavat. Levottomien jalkojen takia jaloittelen ympäri taloa. Joskus taas on helpompaa vain lähteä ulos kävelemään, etten herättäisi muita. Onneksi asumme maaseudulla, joten on täysin turvallista lähteä keskellä yötä kävelylle. Esikoisen odotuksen aikana tein paljonkin öisiä kävelyitä läheiselle sillalle. Kuuntelin veden solinaa ja viskelin kiviä virtaukseen. Ihailin kuun valaisemaa maisemaa ja yritin tunnistaa tähtikuvioita.

Pienen jaloittelun jälkeen uni taas maistuu. Se huono puoli yökukkumisesta on, että päivällä väsyttää ihan hirveästi. Tuntuu oloni tervaan juuttuneeksi täiksi. Tahmeaa ja hidasta. Filmi menee poikki aikaisin illalla ja jos mahdollista, yritän jossain välissä vähintään lepäillä sohvalla.

Kuulostaako tutulta? Onko muita yökukkujia?

tiistai 9. toukokuuta 2017

Raskausajan byrokratiaa

Jos olet raskaana ja kärsit unettomuudesta, kannattaa lukea tämä postaus! Takaan että sinua alkaa väsyttää viimeistään perhe-etuuksien kuvailun kohdalla. Itselläni meinasi tulla kiire tukien ja vapaiden hakemisessa, kun edellinen neuvolani peruuntui vatsatautini takia. Kannattaa siis pistää itselle ylös, milloin viimeistään täytyy hakea mitäkin etua.



Kelan opas viime vuodelta.
Byrokratia on naamioitu kauniisiin kansiin.


Sain viimeksi äitiysneuvolassa käydessäni raskaustodistuksen. Siitä lähti käyntiin rakastamani raskausajan byrokratiaosuus. Onneksi Kelan Koti ja perhe -opas on kirjoitettu selkokielellä. Silti syljeskelin kirosanoja hakemuksia tehdessäni. Miehen aiemmin hankkima skanneri tuli nyt tarpeeseen. En nimittäin luota postilaitokseen enää pätkääkään, joten kaikki vähääkään tärkeämmät paperit lähetän joko sähköisesti tai toimitan itse perille mahdollisuuksien mukaan.

Ensin lähetin raskaustodistuksen esimiehelleni. Sitten kirjauduin Kelan asiointipalveluun omilla pankkitunnuksillani. Kannattaa selvittää ensin, miltä ajalta työnantaja mahdollisesti maksaa sinulle palkkaa.

Hain seuraavia perhe-etuuksia:


Vanhempainpäiväraha (yhteisnimitys hakemilleni äitiysrahalle ja vanhempainrahalle)
  • Äitiysrahaa maksetaan lapsen syntymää edeltävältä kuukaudelta siihen saakka, kunnes lapsi täyttää 3 kk. Kannattaa huomioida, että sitä on haettava viimeistään 2 kk ennen laskettua aikaa!
  • Vanhempainrahaa maksetaan äitiysrahan maksamisen loputtua eli noin 3 kk iästä 9 kk ikään asti. Vanhempainvapaalle voi jäädä joko äiti tai isä tai he voivat vuorotella.
  • Näitä etuja varten täytyy toimittaa raskaustodistus Kelaan. Onneksi skannattu versio on helppo ja vaivaton lähettää sähköisesti samassa asiointipalvelussa.
  • Muista myös toimittaa synnytyksen jälkeen jälkitarkastustodistus Kelaan! Ilman sitä ei makseta vanhempainrahaa.
  • Vanhempainrahaa on haettava viimeistään 1 kk ennen vapaan aloittamista.
  • Huomioi, että vanhempainpäivärahoista pidätetään veroa verokortin mukaan!
  • Jos aiot jäädä vanhempainvapaan jälkeen vielä palkattomalle hoitovapaalle, ilmoita esimiehellesi siitä viimeistään 2 kk ennen sen alkua!
Lapsilisä
  • Jokaisesta lapsesta maksetaan lapsilisää sen kuukauden loppuun, kun lapsi täyttää 17 vuotta.
  • Lapsilisää maksetaan lapsien määrän mukaan. Ensimmäisestä vähiten, viidennestä ja sitä seuraavista eniten.
Äitiysavustus
  • Voit valita, otatko äitiysavustuksen äitiyspakkauksena vai 140 € verottomana.
Me päädyimme tällä kertaa valitsemaan äitiysavustuksen rahana, koska tarvitsemme kipeästi pesämunaa uusiin vaunuihin. Esikoisesta valittiin äitiyspakkaus, joka oli kyllä ihan mukava paketti. Oli ihana hypistellä laatikon sisältöä ja yrittää orientoitua sen avulla tulevaan vanhemmuuteen. Nyt olen saanut kavereilta niin hyvin vauvanvaatteita, että pakkaus tuntui vähän turhalta. Perushoitovälineitä löytyy myös omasta takaa.

Kelan byrokratiaosuuden jälkeen kurvasin vielä työpaikalle tekemään työpaikan omaan järjestelmään hakemuksen äitiys- ja vanhempainvapaasta. Se oli onneksi helpoin osuus tämän päivän byrokratiassa.

Lisäsin vielä tähän Kela-Kertun vastauksen koskien vanhempainvapaan verotusta:

"Vanhempainpäivärahasta verotetaan vähintään 25 %, ellet toimita muutosverokorttia sosiaalietuutta varten. Lisäksi, jos olet ansiotyössä ja saat samaan aikaan vanhempainpäivärahaa, maksetaan päiväraha työskentelypäiviltä vähimmäismääräisenä ja veroprosentti on silloin 40 %.
Muutosverokortin toimitettuasi, ennakonpidätys on sen mukainen ja se voi olla alle 25 %.
Jos tilaat muutosverokortin etuutta varten, Verohallinto toimittaa sen suoraan Kelaan."





Hyödyllisiä linkkejä:


sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Päivä hevostallilla 5-vuotiaan kanssa

Olin 5-vuotiaan tyttäreni seurana islanninhevostalli Sydänkaviossa pienten lasten hevoshetkessä. Se oli suunnattu alle kouluikäisille. Tein etukäteen "lahjakortin", johon laitoin hauskan hevoskuvan, kirjoitin tyttäreni nimen ja mihin kortti oikeuttaa. Tyttö oli aivan haltioissaan kun sai kortin. Annoin sen vasta edellisenä päivänä, koska tiesin että joutuisin muuten vastailemaan viiden minuutin välein, milloin pääsee tallille.


Tytär antoi kiitoshalin ponille.


Tytär on vielä niin pieni, että sai hoidettavakseen shetlanninponi Niilon. Hän kävi opettajan avulla hakemassa sen tarhasta, talutti itse ja laittoi puomiin kiinni. Pienelle tytölle on mieletön elämys saada itse taluttaa ponia. Silmät loistivat ja suu oli yhtä hymyä.

Tyttären tehtävä oli seuraavaksi harjata poni kauttaaltaan. Ensimmäiset vedot menivät innokkaasti, mutta hyvin pian tyttö jo sanoi ettei jaksa enää. On kuitenkin tärkeä oppia, että eläimestä täytyy pitää huolta ja sitä hoidetaan hyvin. Pidänkin enemmän tällaisista tapahtumista, kuin tunneista joilla hevonen saattaa olla jo valmiiksi hoidettu ja satuloitu ja pahimmillaan lapsi nostetaan ponin selkään istumaan siellä kuin robotti. Ponin hoitamisessa on myös se hyvä puoli, että lapsi saa tutustua poniin ja myös toisin päin. Saa silitellä ja höpötellä ja hakea tuntumaa eläimeen. Autoin lopulta harjaamisessa ja opettaja auttoi kavioiden putsaamisessa. Opettaja piti kavioita ja tytär putsasi ne kaviokoukulla ja -harjalla. Hienosti sujui hyvällä yhteistyöllä!

Seuraavaksi tytär sai taluttaa ponin kentälle ja nousta ratsaille. Satulan ja suitsien sijaan tyttö sai istua huovalla ilman jalustimia, jolloin saa paremman tuntuman ponin liikkeisiin. Maasto oli hyvin mäkistä, joten suitsista pitäminen olisi voinut olla vähän haastavaa tytölle. Opettaja talutti ponia, koska olin jo etukäteen kertonut olevani raskaana ja varovani vähän vatsaani. Kävelimme mäkiä ylös ja alas, missä tuli hyvää tasapainoharjoitusta tytölle (ja minulle hyvää kuntoilua kun puuskutin ponin perässä). Kävimme rannalla juottamassa poneja ja satumetsässä ihmettelemässä metsän olentoja. Sitten vielä kentällä oli jumppaa ja tasapainoharjoituksia ponin selässä.


Satumetsän asukas.


Tytär ruokki ponin lopuksi ja käytti sitä hetkisen niityllä syömässä tuoretta heinää. Sitten pääsimme itsekin metsään nuotion ääreen paistamaan makkaraa ja paahtamaan vaahtokarkkeja. Emme edes ehtineet autoon, kun tyttö jo kysyi että milloin mentäisiin uudelleen tallille. Lähdimme tyytyväisinä ja iloisina kotimatkalle monta muistoa ja elämystä rikkaampana.


Makkarat maistuivat nälkäisille ratsastajille.

torstai 4. toukokuuta 2017

Kaupallinen yhteistyö: Color4Care tukisukat

Menneet ovat ne ajat, jolloin tukisukat olivat todella rumia, paksuja ja puuterinvärisiä mummosukkia. Kiitos kaupallisesta yhteistyöstä Color4Care, jolta sain testattavaksi mieleiseni väriset tukisukat. Kyseinen yhtiö yrittää tuoda tuotteillaan lisää iloa ja väriä hoitoalalle. Enää ei tarvitse hävetä tukisukkien käyttämistä.




Valikoimassa oli todella kaiken värisiä sukkia, joista oli todella vaikea valita mieleisimmät. Valitsin tällä kertaa siniset viidakko-sukat. Tykkään käyttää värejä muuten niin kliinisessä valkoisessa sairaalaympäristössä.

Sukat tulivat todella nopeasti, vain muutamassa päivässä tilaamisesta. Ne ovat puristusluokkaa 16-18 mmHg, joten ne ovat erinomaiset esim. seisomatyötä tekeville. Itse aloin käyttää tukisukkia säännöllisesti sen jälkeen, kun esikoista odottaessani jalat tuntuivat työpäivän aikana todella turvonneilta ja tuskaisilta. Tämä puristusluokka on itselleni juuri sopiva. Sukat tuntuivat ensin todella napakoilta, mutta työpäivän mittaan jalat olivat ihanan kevyet eikä minulle tullut tarvetta nostaa niitä välillä ylös.

Plussaa tulee myös siitä, että sukat voi pestä 60 asteessa. Ne sisältävät 74% puuvillaa, 23% polyamidia ja 3% lycraa. Pesun jälkeen ne olivat yhtä napakat kuin uusinakin.

Huomasin muuten että Color4Care myy työkenkiäkin. Ehkäpä jatkossa pääsen kokeilemaan niitäkin. Värimaailma ja mallit rimmaa hyvin sukkien kanssa. Väriä töihin!