sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Rakkauden kehittyminen omaan lapseen

Lueskelin Unelmalandia-blogin postausta rakkauden kehittymisestä omaan lapseen. Siinä kirjoittaja oli joutunut odottelemaan 8 kk todella syvän rakkauden kehittymistä omaan lapseen. Aihe on todella tärkeä, mutta tämä oli muistaakseni ensimmäinen lukemani kirjoitus siitä. Rakkaus vastasyntyneeseen ei ole itsestäänselvyys. Varmasti myös synnytyskokemuksella on suuri vaikutus rakkauden syntymiseen ja saako synnyttäjä tukea, onko hänellä itsellään turvallinen olo. Tunteet ovat todella monimutkaisia kemiallisia ja fysiologisia prosesseja, eikä ole yhtä oikeaa tapaa reagoida ja tuntea synnytyksen jälkeen.

Muistan varmasti lopun elämääni sen tunteen, kun tyttäreni syntyi ja hänet nostettiin rinnalleni. Hän tuntui todella lämpimältä ja märältä. Luulin vastasyntyneiden pitävän silmiä kiinni, mutta tyttären suuret mustikansiniset silmät tähyilivät uteliaina minua ja isäänsä. Toisaalta minulla oli sekasortoinen olo, mieli oli yhtä myllerrystä ja tunsin hieman kuin olisin katsellut tilannetta jonkun ulkopuolisen silmin. En oikein tiedä mitä tunsin, muuta kuin ihmetystä ja epäuskoa. Tässä on se lapsi, joka on kasvanut minun sisälläni. Ihmetystä ja epäuskoa siitä, että olen hänen äitinsä. Ja hän on meidän lapsemme. Muistan, miten esittelin hänelle itseni. "Moi, mä oon sun äiti."

Olin ennen synnytystä ollut huolissani, että mitäpä jos en rakastakaan lasta. Jos huomaankin etten välitä lapsesta. Tyttären synnyttyä en minäkään tuntenut heti suurta rakkautta. Oikea sana voisi olla ehkä huolehtiminen ja kiintymys. Enemmänkin ihmettelin häntä ja tutustuin häneen kaikessa rauhassa. Kotiin tultuamme alussa oli sellainen olo, kuin joku vieras olisi tullut kylään. Koti oli koti, mutta tuntui jotenkin erilaiselta. Meni vähän aikaa, että äidin rooli löytyi.

Rakkaus hiipi huomaamatta mukaan kuvioihin. En lainkaan osaa sanoa, missä vaiheessa voin sanoa alkaneeni todella rakastaa. Yhtäkkiä vain huomasin, että tunnen valtavan suurta suojelunhalua ja suurinta rakkautta, mitä olen koskaan ketään kohtaan tuntenut. Tunne on vain kasvanut ja syventynyt reilun viiden vuoden aikana.


"Äiti, keräsin sinulle kukkia. Eikö olekin kauniita?"


Joka päivä näen oman rakkauteni heijastuvan lapseni silmistä takaisin. Se saa minut onnelliseksi. Kun lapseni katsoo minua hellästi, kiertää pienet kätensä kaulaani ja painaa pehmeän poskensa toviksi omaani vasten, sanoja ei tarvita. Siinä hetkessä on kaikki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti