Meille kävi näin. Meillä on nyt korvikevauva. Kirjoitin edellisessä postauksessani synnytyksenjälkeisestä unettomuudestani, josta olen edelleen toipumassa. Sen seurauksena maidon tulo alkoi ehtyä ja vauvan paino laskea tiheistä imetyksistä huolimatta. Se oli todella isku vasten kasvoja, koska en ollut edes ajatellut ettei maitoni riittäisi vauvalle. Esikoisen aikana maitoa tuli kuin ovista ja ikkunoista, niin että usein heräsin maitolätäköstä ja jouduin vaihtamaan paitaa useita kertoja päivässä liivinsuojien kastuttua läpimäriksi. Olin haaveillut voivani jopa luovuttaa äidinmaitoa tällä kertaa. En voinut uskoa kuulemaani, kun terveydenhoitaja sanoi kotikäynnillä ettei maitoni riitä, ja että meidän pitäisi alkaa antaa vauvalle lisäksi korviketta.
Niinpä Martasta tuli korvikevauva. Alkuun yritin imettää entistäkin tiheämmin ja stressasin maidon riittämättömyyttä. Niinpä maidon heruminen ei käynnistynyt ja vauva itki nälkäänsä tissillä. Imetin ja itkin. Aloin tuntea imetyksen vastenmielisenä, koska tajusin ettei maitoa tule tarpeeksi. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi. Enhän pystynyt ruokkimaan lastani imettämällä. Jouduin tekemään todella paljon psyykkistä työtä itseni kanssa, että pääsin sinuiksi asian kanssa. Imettäminen ei todellakaan tee minusta parempaa äitiä. Joskus vain käy näin, ettei imetys syystä tai toisesta onnistu. Synnytyksenjälkeisessä hormonimyrskyssä koin kuitenkin tämän todella pahana pettymyksenä.
 |
| Survival kit korvikevauvan ruokintaan. |
Korvikkeen antamisessa on kuitenkin ollut se hyvä puoli, että olen ollut vapaampi menemään ja jättämään vauvan hyvillä mielin miehen hoitoon. Mies on käynyt jopa koko päivän kestävillä reissuilla vauvan kanssa ja heillä on ollut todella mukavaa yhdessä. Lisäksi kun jouduin toisen kerran takaisin sairaalaan unettomuuden takia, mies pystyi hyvin hoitamaan vauvaa kotona korvikkeen turvin. Se on lievittänyt stressiäni ja pahaa oloani imetyksen suhteen. Olen silti imettänyt aina kun olen jaksanut, joka päivä useamman kerran. Jokainen pisarakin on kallisarvoista, vaikkei vauvan vatsa niistä täyteen tulekaan.
Korvikeäitiyden oppiminen on ollut vähän työn takana. Väsymyskin on tietysti tuonut oman lisänsä soppaan, mutta myönnän edelleen olevani vähän negatiivinen asian suhteen. Tunnen kateutta nähdessäni imettäviä äitejä, haluaisin heittää imetysliivini ja -paitani roviolle, haluaisin huutaa vihaisesti neuvolassa terveydenhoitajalle kun hän ihastelee miten hyvin vauva on kasvanut. Tilanne vaatii vielä pientä työstämistä.
Olen joutunut opettelemaan korvikkeen kanssa pelaamisen, tuttipullojen pesu- ja keittorumban ja sen, että muistan varmasti ottaa korvikepulloja mukaan reissuihin. Aiemmin oli niin helppoa, kun vain lykkäsi tissin vauvan suuhun niin eväät olivat aina mukana ja valmiiksi sopivan lämpöisinä. Olen kerran joutunut tilanteeseen, kun olimme kylässä, vauva itkeskeli nälkäänsä ja korvike loppui kesken. Olin arvioinut määrän väärin ja jouduimme lähtemään kiireellä kotiin. Se avuttomuuden tunne oli hirveää! Onneksi ei ollut pitkä kotimatka. Sen jälkeen olen kantanut kiltisti mukana ylimääräistä korvikepulloa. Mieluummin liikaa kuin liian vähän.
Antaessani julkisesti vauvalle korviketta tuttipullolla tunnen syyllisyyttä siitäkin. Tuntuu että ihmiset katsovat paheksuvasti. Joskus tekisi mieli alkaa selittelemään aivan ventovieraille, että kyllä minä imettäisin jos vain pystyisin. Oikeasti tuskin ketään kiinnostaa, tai jos kiinnostaakin niin se on meidän asiamme. Ongelma on vain omassa päässäni.
Jatkan imetyspettymyksen käsittelyä, mutta olen onnellinen siitä että olen saanut kokea myös onnistuneen imetyksen esikoisen kanssa 1 v 2 kk ajan. Siitä kokemuksesta olen postannut täällä. Kolikon molemmat puolet on nyt nähty.
Kaikesta huolimatta hyvää imetysviikkoa 2017! Pidetään lippu korkealla ja tissit tanassa!
<3 Sophie
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti